Lasikatot rikotaan yhdessä

Suomi on tasa-arvoinen maa, julistaa hallitusohjelmamme. Uskallan olla eri mieltä. Jos olisi kuunneltu kaikenmaailman dosentteja ennen lausunnon tekemistä, olisi voitu huomata, että tasa-arvo ei maassamme vielä ole valmis.
Suomi on toki päässyt pitkälle. Lait eivät Suomessa kiellä naisia tekemästä asioita, joita miehet saavat tehdä. Me saamme periä vanhempamme, avioitua kenen kanssa tahdomme ja vielä erotakin heistä halutessamme, ja opiskella niin pitkälle, kuin rahkeet riittävät.
Tasa-arvo on kuitenkin paljon muutakin, kuin lakeja. Tasa-arvo näkyy käytännöissä ja tavoissa. Siinä, että ihmisillä aidosti on yhtäläiset mahdollisuudet tehdä valintoja.
Vasta viime keväänä Metsä-Group vastasi pätevälle työnhakijalle, ettei heillä ole ”näihin hommiin naisia otettu”. Moni työpaikka jaetaan sukupuolen perusteella, eikä se aina tule julki. Valitettavasti myös uskon, että monesti näiden kohujen jälkeen opitaan vain paremmin piilottamaan syrjintä sen sijaan, että aidosti mietittäisiin olisiko sittenkin molemmilla sukupolvilla kuitenkin edellytykset kyseiseen työhön.
Palkkasyrjintä ei ole suomessa myöskään sallittua, mutta silti naisen euro on vieläkin vain 82 senttiä. Vielä huonompi tilanne on, kun vertaillaan äitien ja isien palkkoja: äidin euro on vain 68 senttiä isän eurosta.
Naisia myös valitaan huonosti esihenkilötehtäviin, yritysten hallituksiin ja johtoryhmiin. Kiintiöitä kuitenkin vastustetaan sanomalla, että valinnoissa vaikuttaa osaaminen ja persoona, ei suinkaan sukupuoli. Naisia löytyy kuitenkin esimerkiksi pörssiyritysten johtoryhmistä vain 17 prosenttia, alle viidesosa.
On suorastaan loukkaavaa noiden numeroiden valossa väittää, että valinnat tehdään osaamisen ja persoonan perusteella.
Tutkimukset osoittavat, että naisten halu edetä urallaan ja nousta johtotehtäviin on aivan yhtä kovaa luokkaa miesten vastaavan kanssa. Voisiko vähäinen edustuksemme johtotehtävissä johtua osin myös siitä, että taistelu uuvuttaa?
Voi nimittäin olla helpompi ottaa vastaan rooli huolenpitäjänä kuin uraohjuksena, jäädä kotiin lasten kanssa, koska sitä meiltä odotetaan. Jos olet vuosia hakannut päätäsi lasikattoon, tuntuu sen lopettaminen luultavasti helpotukselta. Suomalaisissa perheissä äiti on lähes aina se, joka jää kotiin. Onko se ihme, kun osamme työelämässä on olla kakkosluokan kansalainen, osaamaton ja persoonaton?
Syyt siihen, miksi palkkamme ovat alempia, miksi meitä ei löydy johtotehtävistä, löytyvät yhteiskuntamme epätasa-arvoisista rakenteista, eivät siitä, että olisimme huonompia.
Meidän on jaksettava tunnistaa nuo rakenteet ja väsymättä kyseenalaistettava ja rikottava niitä. Vain siten rakennamme tulevaisuuden sukupolville yhteiskuntaa, joka on lähempänä tasa-arvoa, ja jonka jäsenet yhdessä tekevät töitä sen vaalimiseksi. Yhteiskuntaa, jossa lasikatot ovat sirpaleina.
Laura Ala-Kokko,
Vaasan vaalipiirin vihreiden puheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu.