Tässä koronakriisin keskellä tulee pohtineeksi mitä kaikkea tarvitsemme jokapäiväisessä elämässä sen kuuluisan vessapaperin lisäksi. Ilman älylaitteita ja toimivaa nettiä ei enää arjessa pärjää mökinmummokaan. Miten helppoa se on tarkistaa useita kertoja tunnin aikana viimeisimpiä koronauutisia tai kuunnella hallituksen tiedotustilaisuuksia Skype kokousten välissä. Arvelen, että kännykkämme ja tablettimme ovat olleet viime aikoina moninkertaisessa käytössä normaaliin arkeen verrattuna vaikka suunnitelmissa oli vähentää ruutuaikaa. Laitteisiin tuleva vika johtaa paniikkiin ja jo puolen tunnin päästä suorastaan epätoivoon, koska yhteys ulkomaailmaan katkeaa.
Puhun usein oppilaille geologiasta ja kivistä. Aloituksena toimii erinomaisesti pieni ajatuspähkinä, joka on kysymys ensimmäisestä kosketuksestamme kivimaailmaan aamuisin. Valistuneemmat oppilaat arvaavat joskus, että se on se kaakao- tai kahvimuki, joka on tehty posliinista. Posliini on tehty kahdesta mineraalista, maasälvästä ja kvartsista. Se on ehdottomasti hyvä vastaus, mutta jos mennään vielä hetkeen ennen aamukahvia, vastaus on kännykkä, joka meidät herättää.
Toimiakseen moitteettomasti, älylaitteiden sisällä tapahtuu paljon. Kännykän suojakuorien sisäpuolella työskentelee 54 eri alkuainetta, joiden täytyy tulla saumattomasti toimeen keskenään. Nämä alkuaineet saadaan kasaan 42 eri mineraalista. Mineraalit taas vastaavasti saadaan kerättyä kaivoksista ja joskus harvoin myös irtaimesta maaperästä tai jopa suolapitoisista järvistä.
Arkipäivämme ovat täynnä maankamaran aineksia. Maankamara on kuin maapallon nahka, joka pitää sisällään kiinteän ja kovan kallioperän, joka pilkistää paikoin avokalliona sitä peittävän maaperän alta.
Maaperä koostuu irtaimista maalajeista, kuten moreenista, sorasta, hiekasta ja savesta. Se on syntynyt Suomessa jääkausien aikaisen mannerjäätikön liikkeen tuloksena. Jäätikkö on liikkuessaan rouhinut kalliosta kivenkappaleita ja jauhanut ne hienommaksi ja hienommaksi aina saveksi asti. Maisemassa maaperä näyttäytyy meille monesti kumpuilevina maastonmuotoina tai hiekkana rannalla. Kallioperämme ja maaperämme varannot ovat läsnä joka päiväisessä elämässä muutenkin kuin meidän maisemamme luojana. Kulutamme elämämme aikana kiveä, hiekkaa, soraa ja sementtiä arviolta puoli miljoonaa kiloa per henkilö teihin, taloihin ja muihin rakenteisiin.
Suomi on asukasmäärään suhteutettuna yksi EU:n suurimmista kiviaineksen käyttäjistä ja on arvioitu, että maamme varat riittävät vuosisadoiksi valtakunnallisesti, mutta alueelliset erot ovat suuria. Maankamaramme rakenteen ansiota on, että Suomi on kiviainesten suhteen omavarainen.
Tyypillisesti kiviaineksia käytetään esimerkiksi yhteen kerrostaloasuntoon noin 100 tonnia, yhteen kilometriin maantietä noin 17 000 – 24 000 tonnia, ja yhteen kilometriin moottoritietä noin 50 000 – 55 000 tonnia. Tässä olisikin tehtävä jokaiselle ulkona liikkujalle – kävele tai pyöräile yksi kilometri kevyen liikenteen väylää ja pysähdy miettimään, että sitä matkaa varten on käytetty 8500 tonnia kiveä. Ympärillemme rakennetun infran ansiosta pääsemme matkaamaan mutkattomasti erilaisilla kulkupeleillä. Lisäksi murskattu kiviaines huolehtii talvella siitä, ettemme liukastuisi.
Tutkimusjohtaja Keijo Viilo Metsolta kiteyttää asian napakasti: “Ilman kiveä ja mineraaleja ei ole modernia maailmaa. Jos ottaisimme ne pois, niin samalla lähtisivät kännykät, sähköt, tiet, rakennukset ja paljon muuta”.
Tuskin kukaan meistä olisi valmis luopumaan kivien ja mineraalien tuomista hyödyistä. Näiden merkitys vain kasvaa kun Suomi -digitalisoituu ja tänä korona aikana olemme ottaneet suoranaisen harppauksen digiaikaan.
KUVA: Raippaluodosta Vöyriin ja Maalahdelta Pietarsaareen ulottuvalla alueella esiintyy kallioperässä ja suurikokoisina irtolohkareina harmaata, graniitin näköistä kiveä, jossa on tulitikkurasian kokoisia ja muotoisia, vaalean harmaita maasälpähajarakeita. Aikoinaan Vaasan graniitista tehtiin rakennusten kivijalkoja ja portaita. Suomen vanhimmassa Tuovilan holvatussa kivisillassa Mustasaaressa, on käytetty Vaasan graniittia.
Teksti: Satu Hietala, geologi, tohtorikoulutettava Tarton yliopistossa
