Gartner on nimennyt kaiken sen tiedon, jota yritykset ja organisaatiot keräävät, käsittelevät ja säilyttävät, mutta eivät lopulta käytä mihinkään järkevään, Dark Data eli pimeäksi dataksi. Arvioiden mukaan yli puolet kaikesta säilötystä datasta on sellaista, jota on käytetty korkeintaan kerran.
Digitaalisen datan käsittelyyn kuluu paljon energiaa ja sillä on merkittävä hiilijalanjälki. Tänä vuonna on arveltu syntyvän 97 zetatavua (eli 97 biljoonaa gigatavua) uutta dataa. Määrän arvioidaan tuplaantuvan tästä muutamassa vuodessa. Erään tiedejulkaisun mukaan vuonna 2360 informaatiota on jopa enemmän kuin atomeja Maapallolla.
Tutkijoiden laskelmien mukaan tyypillinen dataan perustuva liiketoiminta vakuutusalalla, vähittäiskaupassa tai pankissa, jossa on esim. 100 työntekijää, voi tuottaa 2 983 gigatavua pimeää dataa päivässä. Dataan perustuvat yritykset tuottavat siis maailmassa laskennallisesti 1 300 000 000 gigatavua pimeää dataa päivässä – mikä on päästövaikutuksiltaan sama kuin yli kolme miljoonaa lentoa Lontoosta New Yorkiin.
Datakeskusten hiilijalanjäljen on laskettu olevan suuremman kuin lentoliikenteen, ja vuonna 2020 digitalisaation sanottiin tuottavan 4 prosenttia maailman kaikista kasvihuonekaasupäästöistä. Tutkijat Loughboroughin yliopistosta Iso-Britanniasta muistuttavat, että paljon hyötyä tuottava digitalisaatio ei sinänsä ole ympäristökysymys, mutta sillä nyt vaan sattuu olemaan valtavat ympäristövaikutukset. Vaikutukset riippuvat siitä, millaisia digitaalisia prosesseja käytetään ja kuinka. Viime aikoina on kehitetty jopa työkaluja yritysten datan hiilijalanjäljen laskemiseksi. Pian ehkä nähdään, vaikuttaako tieto käyttäytymiseen tällä saralla.
Mutta – ei voi olla pohtimatta – pitääkö kaiken tiedon olla aina saatavilla ja palautettavissa? Onko datataloudessa tai jatkuvasti kasvavassa tallennetun tiedon määrässä edes enää mitään järkeä?
